Sofia
Sofia kertoo tytöstä, joka löysi isänsä aivan erinlaisena, jona oli tämän tuntenut aikaisemmin.
Tarina
Voitte uskoa millaista minun on elää täällä maalla, kolmen oman hevosen kanssa ja yhtä monen koiran, se on varmasti monen hevosihmisen unelma, ainakin minun se oli, sitä en vain tiennyt pienenä. Opin tuntemaan isänikin vasta yli kymmenen vuotiaana, ja totesin isäni olevan täydellinen. Perheeseeni kuuluu nykyään äiti, isä ja kaksi veljeä, Lukas ja Joonatan. Talomme sijaitsee kaukana kaupungin vilinästä ja turhista saasteista. Pihallamme kököttää vasta remontoitu kellertävä talo, sitä vastapäätä on talli, minun oma 12 hevosen talli, kauempana on isäni kisatalli ja muutama muu pieni hökötys. Omaa talliani täyttää tällä hetkellä kolme ainutlaatuista hevostani. Tätä onnea ei ole kuitenkaan jatkunut aina, kerron siis teille pitkän ja hartaan tieni tähän päivään:
Olin noin seitsemän kun aloitin ratsastuksen läheisellä ratsastuskoululla. Osallistuin ahkerasti tallin päivittäisiin hommiin ja autoin parhaani mukaan kaikkia tallilaisia. Kaikki ei kuitenkaan pitänyt minusta, sillä omin Edenin jokaisen hoitopäivän ja vein heiltä tallitöitä. Kun täytin yhdeksän, osallistuin ensimmäisiin tallikisoihin, Edenillä. Voitimme kilpailut, jonka jälkeen ahkerasti sijoituimme jokaisissa eteen tulevissa kilpailuissa. Ihmiset eivät enää pitäneet minun taidoistani, luonnon lahjoistani. Aloin syrjäytyä tallin porukasta ja alkoi elämäni kurjimpia aikoja. Samoihin aikoihin vanhempani erosivat, äidin mielestä isäni ei ottanut tarpeeksi vastuuta minusta ja veljistäni vaan oli kaikki yöt baareilla, ja päivät makoili sohvalla. Kotona sain kuulla huutoa ja mellastusta. Joonatan ryhtyi pyörimään huonommissa piireissä ja varastelemaan. Minä istuin yötä päivää huoneessani lukien hevoskirjoja. Selailin kuvia Edenistä ja kaikista ratsastuskoulun ihanista hevosista. Olin turha.
- Otatko Sofia ruokaa? äitini kysyi eräänä iltana tultuani kotiin. Lukas istui syöttötuolissa leikkimässä ruualla, eikä Joonatania ei näkynyt. Nyökkäsin ja siirryin pöytään.
- Menin tänään Mayalla, oi se oli niin ihana! Kunpa se olisi minun! hoin äidilleni ja lapoin perunamuusia suuhuni.
- Sofia! Tiedät hyvin että hevoset ovat kalliita, eikä meillä juuri nyt ole varaa! äiti raivostui.
Kittasin viimeisetkin ruuan hippuset suuhuni ja häivyin huoneeseeni. Kaivoin Edenin kuvan esille. Tuo rakas hevonen, se oli myyty. Tallille tultuani huomasin karsinassa olevan jonkun uuden, ihan erikokoisen ja erin näköisen hevosen. Eden oli poissa, en näkisi sitä enää koskaan. Valutin kyyneliä silmistäni, niiden muodostaessa vesivanoja Edenin turvalle. Nykyään minua ei hyväksytty tallilla, ei koulussa, eikä kotona. Suunnittelin karkaavani. Karkaavani, sinne missä minua ymmärrettäisiin. Keräsin ohueen reppuuni kuva-albumin, yöpuvun, viltin, kännykän ja vaihtovaatteet. Hiivin eteiseen, jossa puin ylleni takin ja kengät. Avasin oven ja lähdin ulos.
Ulkona suhisi ilta tuuli ja kuulin kuinka jokin ajelehti ohitseni. Se oli auto. Kävelin läheiselle kioskille tutkimaan lehtiä. Selailin puhelinluetteloa etsien nimeä Viktor Anderson, se oli isäni nimi. Kassalla seisoi hieman isokokoinen nainen kukkamekossa. Nainen katseli iloisena ympärilleen ja käveli luokseni, kaupan tyhjennyttyä. - Miten voisin auttaa? - En oikein tiedä... Etsin tietoa isästäni, selitin hieman harmistuneena. - Viktor Anderson... - Vai että oikein Anderson! Tottahan toki minä hänet tunnen! Muutti näiltä tienoilta muutama vuosi sitten, juuri sinun näköisesi, rusehtavan vaaleat hiukset, sinertävät vai olikos ne ruskeat silmät, oikein komea ilmestys! nainen lorutteli isästäni. - Tiedätkö missä hän asuu, tai työskentelee? - Jassoo! No tottahan toki tiedän, on kuuluisa hevosmies, tarkemmin en tiedä kun en näihin hevos juttuihin ole perehtynyt... Kysy vaikka sieltä ratsastusliitolta, vai mikä olikaan... - Kiitos paljon! Lähdenkin sinne saman tien! vastasin naiselle ystävällisesti ja kiiruhdin kioskista ulos.
Kaivoin puhelimeni esille ja näppäilin siihen ratsastajain liiton info numeron, se olisi vielä kymmenen minuuttia auki. - Marika Ahonen puhelimessa, miten voin auttaa? Puhelimesta vastattiin. - Päivää, täällä Sofia Koski. Etsin isäni osoitetta, Viktor Anderson. - Odottakaa hetki Puhelin langan toisesta päästä kuului surinaa ja kolinaa. Ne kolme minuuttia olivat hyvin piinalliset ja odotettavat. -Koskenrannankuja 325 valkeakoski, kiitos. Surina puhelimessa loppui. Valkeakoskellehan pääsee junalla! Kyllä minä ainakin keskustaan saakka pääsen, siitä voin jatkaa vaikka liftaamalla.
Hölkkäsin juna-asemmalle, viimeinen juna Valkeakoskelle lähtisi viiden minuutin kuluttua. Junan saavuttua asetuin hyvälle paikalle junan alakerrokseen, neljän hengen ikkunapaikalle. Etsin reppuni pohjukoilta hevoslehden aloittaen sen lukemisen. Vieressäni istui noin 13 vuotias poika, vastapäätä oli joku kiireellinen nainen. Lukiessani lehteä, muistin yhtäkkiä, että kannattaisi kirjoittaa osoite ylös. Tongin hetken ajan reppuani ja totesin, ettei sieltä löytyisi yhden yhtäkään paperia tai kynää.
- Anteeksi, mutta sattuuko sinulla olemaan pientä paperin nurkkaa ja kynää? kysyin ujosti vieressä istuvalta pojalta.
- Kai äiti on sellaisenkin pakannut, tosin turhaan… Mitä minä muka tekisin paperilla ja kynällä tallilla? poika selosti ja kaivoi laukustaan tarvikkeet.
- Kiitos! kiitin poikaa ja kirjoitin osoitteen ylös ja rutistin paperilapun taskuuni.
- Koskenrannankuja 325? Sehän on Andersonin kuuluisa talli! Olen menossa sinne, opiskelemaan yläkoulun ja talliavustajaksi, sovimme vanhempien kanssa, että kummisetäni opettaa yläkoulun minulle ja samalla olen hänellä tallityöntekijänä, hankkimassa kokemusta itselleni, poika selitti minulle innoissaan. – Viktor on kyllä mahtava kummisetä!
- Vai on isälläni kummipoika? Ja sinä satut olemaan juuri se? ihmettelin hieman surkeana.
Isä oli pettänyt minut, muuttanut pois kotoa, perustanut tallin ja hankkinut kummipojan!
- Joo, onko Viktor isäsi? Hän ei ole koskaan kertonut, että on joskus ollut naimisissa tai että hänellä olisi lapsia! Niin ja minä olen sitten muuten Aatu, inhoan nimeäni, joten kutsuisithan minua mieluummin vaikka Joonataniksi?
- Enpä tiedä, veljeni nimi on Joonatan..
-Hyvät matkustajat, olemme saapuneet Valkeakoskelle, pyydämme teitä poistumaan junasta! Kaijuttimen ääni sanoi.
Keräsimme tavarat junasta ja kiiruhdimme ulos. Ulkona oli jo pimeää, kuu helotti taivaalla ja matkustajat tulvivat ulos junasta.
- Millä ajattelit päästä tallille? kysyin reppu selässä hölskyen.
- Isäsi tulee hakemaan, sanotaan vaan, että sinäkin tulet mukaan.
Nyökkäsin vastaukseksi ja kävelimme Aatun kanssa kohti parkkipaikkaa, jossa seisoi jykevä hevosauto. Jos oikein veikkaisin niin sinne mahtuu ainakin kymmenen hevosta, niin iso se oli!
- Se on tuo hevosauto! Aatu hihkaisi ja säntäsi juoksuun. Juoksin pojan perässä kohti messingin väristä hevosautoa. Autosta oli noussut ulos noin kolmikymppinen mies, stetsoni päässä, hieman kulahtaneet farmarit jalassa.
- Joonatan! Kukas tämä neiti on? isäni kysyi
- Tarkoitat varmaan Sofiaa? Tapasimme junassa, Sofi on myös tulossa teille, etsii ilmeisesti isäänsä, tarkoittaen varmaan sinua kun puhui Viktor Andersonista, Aatu selitti isälleni.
- Sofia? Miten löysit tänne? Mitä Marjolle kuuluu? Entä pikku Lukalle ja Joonatan? Eihän hän ole sotkeutunut mihinkään tyhmään?
- Kuules en kerro mitään ennen kuin olet kertonut miksi valehtelit meille?! Sanoit vihaavasi hevosia, käyväsi baareissa ja vaikka missä! Joonatan kertoi kaiken! Sinä olit käynyt salaa katsomassa hevosia itsellesi ja maatilaa! Miksi?! Olisit ottanut minut mukaan! raivostuin isälleni, hän oli valehdellut päin naamaa.
- Voi rakas Sofia, ymmärrät varmasti kun kerron myöhemmin sinulle, tulkaas nyt Joonatanin kanssa tänne ohjaamoon niin päästään viemään nuo hevoset kotiin.
- Mistä kisoista te oikein tulette? Pärjäsikö Cescar ja Andioosa? Aatu ihmetteli isälleni.
- Voi Joonatan, Cescar ei osallistunut, varsaa odottelemme. Andioosa puolestaan sijoittui kymmenenneksi, jos olisi ollut parempi ratsastaja, niin olisi Andioosa voittanutkin!
Ajelimme pitkää maantietä kohti isän omistamaa tallia. Koivujen ympäröimän tien jälkeen saavuimme suurelle hevostilalle. Kellertävä omakotitalo neljän ison tallin kera oli täyttää unelmani. Tien molemmin puolin vaelsi lauma hevosia, erin rotuisia ja kokoisia. Pihalla pyöri lauma isoja koiria ja tarhoissa kyyhötti muutama innostunut hevonen. Talli ei ollut läheskään samanlainen kuin kaupungin ratsastuskoulu, vaan iso uusi talli.
- Sofia, tämä on minun tallini, kasvatan ja koulutan täällä huippu tason hevosia.
Astuimme ulos hevosautosta ja isä passitti meidät purkamaan hevosia. Minä sain narunpäähän Andioosan, upean valkean oriin, joka seisoi ylväästi odottaen käskyäni tulla eteenpäin. Se oli hyvin siro ja kohtelias hevonen, rakastuin Andioosaan saman tien.
- Sofia, seuraa Joonatania, hän näyttää oikean karsinan.
Aatulla, eikun Joonatanilla oli palomino tamma oikeassa kädessä ja toisessa avain nippu. Talutimme hevoset karsinoihin, jonka jälkeen Joonatan alkoi esittelemään hevosia.
- Tuolla kauimmaisessa tarhassa on Lisette ja sen vieressä on Lottei, Arabamana on tuo hallakko…
En kuunnellut juurikaan Joonatanin selityksiä vaan katseeni iskeytyi pieneen tammaan, joka seisoi tarha-alueen laidalla. Se säälittävän pieni tamma oli tumman ruunikko upean värinen vanhus.
- Kuka tuo on? kysyin osoittaen tumman ruunikkoa pientä hevosta.
- Se on Eden, tuli jostain ratsastuskoululta, jalka vian takia.
- Eden, kulta, muistatko minut? Pahoittelen sitä onnettomuutta, en tiennyt… selittelin tammalle kävellen hänen vierelle.
- Tunnetko Edenin?
- Se oli entinen hoitohevoseni, rakas, voitimme kaikki kilpailut, kunnes sattui se traaginen päivä kun Eden loukkasi jalkansa, estekisoissa. En tahtoisi edes muistella sitä aikaa, olimme juuri liitämässä esteelle, kun kuulin Edenin jalasta rusahduksen ja paiskaannuimme suoraan esteen päälle.
- Kauheaa! Täällä saat olla Edenin kanssa niin paljon kuin haluat! Joonatan sanoi minulle lohduttavasti.
Nyökkäsin vastaukseksi. Kävelimme tarhojen läpi, kohti taloa. Talon eteinen oli ikkunoiden täyttämä ja kenkien valtaama. Eteisestä mentiin huoneeseen jossa oli piironki, jonka päällä komeili muutama hevosen kuva ja patsas. Huoneesta siirtyessä vasemmalle päästiin olohuoneeseen ja keittiöön. Olohuoneessa oli televisio, tietokone, sohva ja pöytä kahdella pitkällä tuolilla. Yleisvaikutelma oli kotoisa, ehkä hieman vanhahko.
- Ai tulittekin jo? Tässä on teille hieman iltapalaa, menkää sitten nukkumaan tuonne peräkamariin. Viktor selitti meille, asettaen eteemme muutaman voileivän ja jugurttia.
Syötyämme isäni kehotti minua jäämään vielä hetkeksi aikaa ja Joonatania menemään sänkyyn.
-Sofia, en ole ehtinyt kertoa, mutta synnyin täällä, meillä oli monia hevosia ja kilpailin korkealla tasolla esteratsastuksessa. Kun menin äitisi kanssa naimisiin, hän ei hyväksynyt hevosia, hän vihasi niitä ja piti niitä turhina. Jouduin heittämään hyvästit rakkaille hevosilleni, saadakseen äitisi. Piilotin visusti hevosrakkauteni, joka paloi yhä. Sinun synnyttyä näin heti, että sinusta tulee samanlainen kuin minusta, hevosihminen. Aloin etsimään hevosta sinulle, koe ratsastin kymmeniä hevosia, väitin aina olevani kaupungilla tai baarissa. Äitisi alkoi luulla minua juopoksi ja suuttui minulle. Olin salaa onnellinen sinun löydettyäsi harrastuksen, josta pidin itsekin. Kun sain eropaperit äitiltäsi, päätin taas kaivaa stetsonini esiin ja ostaa siskoltani tämän paikan. Muutin tänne ja aloin kasvattamaan GP este hevosia. Toivoin koko ajan sinun löytäväsi tänne, ja nyt se tapahtui, onneksi.
- Tiesitkö mitä, äiti on lämmennyt hevosille, hän rakastui myös Edenin ja suri kun se myytiin, näin sen kun vakoilin häntä kerran kymmen vuotiaana. Voisimmeko siis pyytää heitäkin tänne? Ja palaisitte äitin kanssa yhteen?
- Sofia, totta kai voimme pyytää, mutta epäilen äitisi suostumista. Mutta nyt painut pehkuihisi niin jutellaan äitisi kanssa huomenna.
Nyökkäsin ja siirryin makuuhuoneen puolelle. Huoneessa oli kolme kerros-sänkyä, leirejä varten. Joonatan oli ominut yhden sängyistä, minä toisen. Juttelimme vielä muutaman sanasen ja päästimme kolme koirista sisään, Herkuleksen, Aavin ja Sulon. Herkules on valtaisa leonberginkoira, Aavi on bordercollie ja Sulo suomenlapinkoira. Aavi käpertyi minun jalkoihin, Herkules lattialle ja Sulo Joonatanin viereen.
Aamun sarastaessa ikkunaverhon lävitse, heräsimme. Puimme nopeasti ylle ja lähdimme talliin jakamaan aamuheiniä.
- Tulitteko te jo? En raaskinut herättää teitä katsomaan kun Cescar varsoi.
- Oikeastikko? Tamma vaiko Ori? kysyimme Joonatanin kanssa yhteen ääneen.
- Tamma, kimo hyvin siro ja vahvat jalat hyppäämiseen, siitä saat kuule Sofia estetykin!
- Onko se minulle?
- On, sillä äitisi, Lukas ja Joonatan tulevat tänään tänne, ja sinä saat tuon pienen tallin talon edestä, sinne tulee Eden, Cescarin tämä uusin varsa Courmet ja Ordeon, kisahevonen, jonka saat.
- Va-u! henkäisin onnesta.
- Ja koska sinusta ei voi tulla kunnollista Andersonin tallilaista ilman upeaa stetsonia, niin tässä sinulle ainutlaatuinen käsintehty stetsoni, isoiso isäsi vanha stetsoni, käytä sitä huolella.
Tässä oli minun tarinani, tällä hetkellä makoilen laitumella seuraten Edenin hidasta menoa, Courmetin villin lännen hurjastelua ja Ordeonin jaloa liikehdintää. Minä ja stetsoni olemme nykyään erottamattomat. Olen oppinut näiden vuosien aikana isästäni aivan uusia puolia ja se on ollut oikea seikkailu. Pian meillä on ensimmäiset kansainväliset estekilpailut Courmetin kanssa, olen tehnyt kovan työn sen eteen. Nyt olen onneni kukkuloilla, vanhemmat ovat yhdessä, asumme isolla tilalla maalla, minulla on omia hevosia ja oma talli.
